Tänäänkin palaan Jumalan eteen ja pyydän: Rakasta minua. Ympäröi minut rakkaudellasi, täytä minut rakkaudellasi, anna minun nähdä ja tuntea sinun rakkautesi. Opeta minulle, millainen Isä sinä olet. Pelkään etten osaa katsoa, että silmäni ovat sokeat tai en osaa kuunnella, että korvani ovat kuurot. Pelkään, että hapuilen Jumalaa kohti väärällä tavalla, että minun rukoukseni, minun kaipaukseni ja minun sanani eivät riitä.

Kävin kävelyllä ja jäin rantaan seisomaan. Järven yllä nojasi puu, kaikki oksat pitkälle kurottautuneena, painavana, luottavana. Kevyenä ja vaivattomana. Haluaisin tuon puun luottamuksen. Että todella tuntisin juurieni olevan niin syvällä, niin kiinni maaperässä, että voisin pelotta nojata ja kurkottaa kohti Isää.

Olen oikeassa, en minä riitä, ei minulla ole mitään annettavaa Jumalalle. En voi lahjoa Jumalaa, en voi peittää Jumalalta mitään. En voi kaunistella totuutta, ei minun kannata yrittää mielistellä. Silti minä riitän, kaikkine virheineni, koko riittämättömällä olemuksellani olen tarpeeksi Jumalalle. Hän rakastaa minua, eikä minun ei tarvitse olla mitään enempää, eikä minun tarvitse olla mitään vähempää. Pistää nöyräksi. Tunnen halua käpertyä sängyn nurkkaan. Joinain päivinä on niin vaikea nostaa katseensa ja sanoa että tässä minä olen, ota tai jätä. Ihminen voi valita ottaako vai jättääkö, mutta Jumala ei ikinä muutu. ”Kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” room. 8:37-39