Rikkaruohojen kitkemistä

Lainasin otsikon Menaiset-lehden kolumnista, jossa käsiteltiin sitä kuinka suomalaisten älykkyys on negatiivisuutta, sitä että osataan varautua pahimpaan (kävi miten kävi) ja muita ihmisiä kohdataan ja jopa kehutaan negatiivisuuden kautta. Iloinen ja positiivinen elämänasenne on naiivin ihmisen ominaisuuksia. Osui ja upposi. Olen nimittäin kuluneen viikon aikana kiinnittänyt huomiota itsessäni erääseen raivostuttavan piirteeseen. Minulle tuntemattomissa ihmisissä huomaan ensimmäisenä asiat, jotka ns ottavat minua päähän. Siihen että toisen ääni on mielestäni ärsyttävä ja siksi en halua kuulla mitä hänellä on sanottavaa. Se että jollain on mielestäni ruma hattu, tarkoittaa, että voin ignoorata kyseisen ihmisen kokonaan. Olen toista parempi ja viisaampi ja tiedän onko joku huomioni arvoinen. Kamalaa! Ainut lohtuni on varmaankin se, että olen huomannut tämän taipumuksen, yritän kiinnittää siihen huomita ja haluan muuttaa sen. Jumala minua auttakoon!

Toinen vaikea asia on toisiin luottaminen. Myös Jumalaan luottaminen. Parhaiten olen huomannut (yleistän) ihmisten epäluotettavuuden oman itseni kautta. Jossain vaiheessa suolsin valheita muille ja itselleni niin että olin ympäriämpäri sekaisin itsekkin siitä mikä on totta. Nauroin, että hahhaa vain typerys luottaa minuun! Huomaan vieläkin vaikeuksia luottaa itseeni ja ihan syystä. Vanha tapa kuolee hitaasti. Totuuden puhuminen on edelleen haastavaa ja eriväriset valheet, vaikkapa siinä muodossa että jättää jotain kertomatta, ovat edelleen osa elämääni. Tunnen kuin katsoisin peiliin sillä silmällä, voiko sinuun luottaa. Kannattaako minun panostaa sinuun, vai petätkö kuitenkin? Näin kyselen mielessäni myös muiden ihmisten kohdalla. Haluan oppia "ottamaan riskejä", luottamaan.
Oloni ei ole järin puhtaaksi pesty. Onneksi saan luottaa Herraan, siihen että Hän auttaa minua ja tekee minussa työtään. Luulen että näiden asioiden myöntäminen itselleen on hyvä ensimmäinen askel itsensä (todellakin) kehittämiseen. Tiellä edes hieman paremmaksi ihmiseksi.