Järkkymätön toivo

Mikä näitä kuvissa esiintyviä ihmisiä yhdistää? Mikä meitä jokaista ihmistä, niin sinua, minua kuin Nepalilaista korukauppiasta tai koditonta New Yorkilaista, yhdistää?

Toivo. Joistakin sen näkee selvemmin - joistakin..ei.  Voi tulla mieleen ajatus, että helppo meidän on puhua, tai että tuolla tyypillä ainakaan ei ole enää mitään toivoa. Joitakin katsoessa ajattelee taas, että tuolla ei ole mitään hätää.

Toivo on siitä merkillinen asia, että se ei esiinny automaattisesti siellä missä sitä luulisi olevan. Siitä kertovat iltapäivälehtien otsikot ja päältäkatsottuna hyvinvoivien ihmisten epätoivoiset ratkaisut. Jokaisella ihmisillä, jokaiseen tilanteeseen on kuitenkin olemassa toivoa. En tarkoita sitä lauantai-illan lottolähetyksen herättämää toivoa, joka nopeasti raukeaa. Tarkoitan sitä elämän ja ihmisen muuttavaa toivoa, josta raamatussa kerrotaan. "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon." Tämä toivo ei ole kaukana meistä kenestäkään. Sitä varten ei tarvitse lähteä R-kioskille ostamaan kuponkia, sitä varten ei tarvitse omistaa kännykkää, autoa tai mitään muutakaan. Raamatun antamaa toivoa ei pyyhkäise pois myrskytuuli, sitä ei horjuta taloudelliset tilanteet, se ei järky, vaikka maa järkkyisi. Siihen ei liity uhkapelit, eikä jossittelut. Se on jokaisen sydämessään sitä haluavan saavutettavissa.

Jokainen meistä on tehnyt jotain, mikä on rikkonut lähimmäistämme tai meitä itseämme. Raamattukin sen sanoo, jokainen on syntiä tehnyt. Inhimillisesti saatamme ajatella (joskus jopa itsestämme), että tuo ihminen ei ansaitse mitään hyvää, mutta Jumala ei näe asiaa niin: "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi."  Jumalalle kukaan ihminen tai mikään tilanne ei ole toivoton.

Toivoon liittyykin erottamattomasti rakkaus. Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Jottei yksikään joka uskoo, hukkuisi.

"Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja uskokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytävät levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." Matt 11:28-30

 "Niin säilyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus." 1.kor 13:13

Sallittu kaikenikäisille

Elokuvissa ja peleissä on ikärajat, kuten S3, K7, K11, K13 jne., jotka kertovat sisältääkö tallenne sellaista materiaalia, joka on haitallista lapsen kehitykselle. Tälläistä vahingollista materiaalia ovat esimerkiksi väkivalta, seksuaalinen sisältö tai kauhu. Muita ikärajaperusteita voi olla ohjelmassa ilmenevä raju kielenkäyttö, huumeiden käyttö, itsemurhan kuvaus tai vaarallisen käyttäytymisen ihannoiva esittäminen. Kaikille sallituissa, niille perheen pienemmillekkin siis, tallenteissa (S3) ei sallita tälläistä materiaalia ollenkaan. Ikärajat eivät ole suosituksia, vaan pakollisia noudattaa.

Heräsi ajatus, että miten tälläiset ikärajat saataisiin sisällytettyä pakollisiksi suomalaisiin perheisiin? "Suomalaisissa perheissä ei saa esiintyä väkivaltaa, huumeiden käyttöä, kauhua, itsemurhan kuvausta.../muunlaista pelkoa ja turvattomuutta aiheuttavaa käyttäytymistä." PISTE.

Olisi hienoa sanoa, etteivät tälläiset asiat kuulu meidän arkeemme. Kuitenkin suomalaiset lapset kasvavat päihdeongelmaisissa perheissä, he joutuvat kohtaamaan väkivaltaa, pitämään huolta mielenterveydeltään järkkyneistä vanhemmistaan ja elävät läpi vanhempiensa avioeron. * Näissä perheissä kasvaneet lapset kasvavat nuorisoksi, joka vannoo, ettei toista vanhempiensa virheitä, mutta joka on kadottanut hajun siitä, kuinka elää niin, ettei tekisi sitä.. Yksi asia johtaa toiseen ja. . Tai ehkei sittenkään.

Kaavan voi aina rikkoa. Kun annamme Jumalalle luvan auttaa itseämme, ihmeitä tapahtuu, elämämme muuttuvat. Maailman sivu on täynnä ihmisiä, perheitä, todistuksia, siitä kuinka Jumala, täysin mahdottomistakin tilanteista on pelastanut ihmisiä uuteen elämään. Jumalalle voi luovuttaa niin pienet kuin suuret huolet, hän ottaa ne aina vakavissaan. Hän ei jätä vastaamatta avun pyyntöön.

Vaikka näkisimme itsemme minkälaisessa valossa: Jumala uskoo meihin, tekisi mieli sanoa, että melkein idioottivarmasti. Ainakin ihmisen mielestä se tuntuu siltä :) Jumalan uskossa meihin, ei ole hitustakaan epäuskoa. Hän näkee (tietää) meissä mahdollisuuksia, joista itse emme uskalla edes haaveilla.

Jumalan rakkauden valtavuutta on vaikea käsittää. Sitä ei meinaa uskoa. Että joku, joka tuntee kaikki menneisyyden tekomme, tuntee kaikki ajatuksemme, rakastaa meitä hullun lailla:

Joku antaa sinulle kolikon ja sanoo että tarkista onko tämä kolikko varmasti oikea. Pyörität sitä käsissäsi, koputtelet sitä, yrität taivuttaa ja vääntää sitä, ehkä jopa kielen päällä maistat, maistuuko varmasti aidolta kolikolta. Saatat ottaa taskun pohjalta oman kolikkosi ja verrata sitä sinulle annettuun. Lopulta tulet siihen tulokseen, että jep, oikea kolikko se on. Samanlainen on laita Jumalan rakkauden kanssa. Kun olemme aikamme ihmetelleet asiaa joka suunnalta, toteamme, että uskomatonta mutta totta, tämä rakkaus on aivan ihka aitoa.

Pikkuhiljaa alamme nähdä itsemme kuten Jumala näkee meidät: näemme itsemme kauniina, näemme itsemme arvokkaina, haluamme vaalia ja hoitaa itseämme, koska olemme sen arvoisia. Pikkuhiljaa alamme uskoa ja uskaltaa: minä pystyn, minä osaan, minä voin.

Suurin ja ihmeellisin todistus Jumalan rakkaudesta on Hänen poikansa Jeesus: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita." Joh. 3:16-18

*Lauseessa saattaa esiintyä pientä kärjistämistä ja yleistämistä. :)

Jumala ei kadu kutsumistaan

Olin eilen Ilta särkyneille-illassa. Paikalla puhumassa oli evankelista Pirkko Muhonen ja laulamassa Joel Hallikainen. Olen iloinen, että on heidän kaltaisiaan ihmisiä, jotka ovat valmiita jakamaan omista vaikeista kokemuksistaan, jotta me muutkin saisimme tuntea ja nähdä, ettemme ole yksin haavojemme kanssa. Suomalaisessa kulttuurissa, jossa vaikeneminen on kultaa, tälläinen on melko harvinaista - käytännöstä näemme, että hiljaisuus sairastuttaa monilla tavoin.

Meitä kuuntelijoita taisi olla paikalla noin parisataa. Vaikken tunnistanutkaan joukosta kuin muutaman kasvoilta, tunsin illan aikana kuitenkin suurta yhteenkuuluvuutta noiden ihmisten kanssa; siellä me kaikki istuimme, me kaikki, jollain tavalla särkyneet - ketä joku toinen oli satuttanut, kuka oli satuttanut itse itseään. Muhonen sanoi hyvin: tuskin on ketään, joka säilyisi täysin ehjänä tässä maailmassa. Yhteistä meille osallistujille oli myös se, että olimme kaikki tulleet etsimään apua samasta paikasta, samasta lähteestä. Monella meistä oli mukanaan kysymys "Voitko sinä Jumala auttaa minua tässä asiassa elämässäni?"

Kuluneen vuoden aikana yksi asia elämässäni on muuttunut melko radikaalisti: tuo yhteenkuuluvuuden ja tasavertaisuuden tunteminen. Ne ovat minulle uusia, mukavia tuttavuuksia. Tunsin monen vuoden ajan jonkinlaista ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä muiden seurassa. Monen vuoden ajan ajattelin itsestäni järjestelmällisesti vähemmän kuin muista. Ajattelin, että olen muita tyhmempi, rumempi, arvottomampi, avuttomampi ja tylsempi; että vien vain turhaa tilaa ja aikaa muilta. Jokin sisälläni syötti tuollaisia ajatuksia minulle ja minä söin. En ymmärtänyt tai huomannut ollenkaan kyseenalaistaa niitä. En ole varma milloin ja mistä tuollaisten ajatusten vaaliminen alkoi, mutta nyt ajattelen, että olen ollut melko julma itselleni.
Nyt olen alkanut ymmärtämään, että minä en ole sitä, mitä minä ajattelen muiden ajattelevan minusta. Jumalan rakkaus mursi minussa jotain, olen saanut huomata ja tuntea, että minä ansaitsen parempaa kuin itse itselleni olen sallinut. Tuon myöntäminen ei ole ollut helppoa, eikä se ole tapahtunut hetkessä. Olen saanut kuitenkin avata silmäni ja huomata aivan uudenlaista todistusaineistoa ympärilläni kuin sisälläni kuuluneet äänet: Minulla on perhe ja ystäviä, jotka rakastavat minua ja jotka viihtyvät seurassani, minulla on mielikuvitusta, iloinen ja ystävällinen luonne, kykyjä ja lahjoja ja koulutodistuksetkin todistavat mustaa valkoisella etten ole mikään pönttöpää.

Aina välillä tulee kuitenkin vielä päiviä, varmasti jokaisen elämässä, kun ei ajattele itsestään tuollaisia asioita, vajoaa juoksuhiekkaan, josta ylösnouseminen tuntuu vaikealta. Eilen minut tuollaisesta suosta nosti 1. Johanneksen kirjeen 4:10: "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." Jumala rakasti minua ensin, hän kutsui minut. Hän ei tehnyt sitä huvikseen, muuten vaan, ajankulukseen. Hän näkee minussa jotain ainutlaatuista ja rakastaa minua. "Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Hän loi minusta tietynlaisen, tiettyä tarkoitusta, tietynlaista, ainutlaatuista elämää varten. Erossa Jumalasta en ole elänyt tuota tarkoitusta todeksi, mutta nyt olen oikealla tiellä. Vaikka minusta tuntuisi välillä miltä, Hänen armonsa ei ole mennyt minun kohdallani hukkaan.

"Voitko sinä Jumala auttaa minua tässä asiassa elämässäni?"
Jumala ei vain voi auttaa, vaan Hän myös haluaa tehdä sen. Saamme kaikki katsoa Jeesukseen ja sanoa "Tässä, ota sinä tämä taakka minulta kannettavaksesi ja auta minua eteenpäin." Voit olla varma, että saat avun.
"Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra."

Eilen Joelin laulamana kuulin virren 525, kosketti niin, että pakko laittaa kaikki säkeistöt!

1.Suurempi kuin sydämeni
Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto
Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into,
ehdottomuus mieleni
- uskollisuus Jumalamme
kaikkea on suurempi.

2.Suurempi kuin epäilymme,
suurempi kuin lankeemus,
suurempi kuin pettymykset
Jumalan on luottamus.
Hän on itse kutsuessaan
meihin istuttanut sen.
Hän ei kadu kutsumistaan,
hän on vahvuus heikkojen.

3.
Yhtä pyydän, Vapahtaja,
tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka,
askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan
polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto
meissä tänään tapahtuu?

4.
Anna, Kristus, rohkeutta
mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne,
vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun,
vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä
uskollinen olemaan.

5.
Liian suurten odotusten,
vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna,
lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen,
valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja,
kutsut kesken taistelun.

6.Suurempi kuin sydämemme,
suurempi kuin ihmistyö
hiljaisuus on rukouksen,
siinä Luojan sydän lyö.
Siinä itse, armon Henki,
uupunutta uudistat.
Annat kasvullemme aikaa,
uuteen työhön valmistat.

Tervetuloa, ystävä

Keskiviikkona olin seurakunnalla iltakokouksessa. Joululoman ja töiden takia (sen yhden ainoan vuoron sijoittuessa sunnuntain aamukokouksen päälle :>) viime kerrasta olikin vierähtänyt jo pari viikkoa. Varmasti sen takia hieman vastustikin lähteminen - huomasi taas miten tärkeä säännöllinen seurakuntayhteys on.

Illan puhe koski sisaruutta(?), Marttaa ja Mariaa ja heidän erilaisuuttaan.. Itseäni puheessa eniten kosketti kuitenkin se kun huomasin, ehkä ensimmäistä kertaa, että Jeesuksellakin oli ystäviä. Niitä erityisiä ihmisiä, joiden seurassa on mukava olla ja helppo hengittää. Tuota keskiviikkoa edeltävän viikon tunsin olevani vähän kuin kala kuivalla maalla, en oikein saanut mistään kiinni.. Kiukuttelin Isälle ja annoin Hänen kuulla milloin mistäkin asiasta. Kinusin sitä ja tätä ja purnasin tuosta ja tästä. Jumala ei kuitenkaan tuntunut vastaavan minulle mitään. Tässä taas tilanne jossa tuli heti mieleen..hetkinen! Puhunko vain itsekseni! Oletko sinä Jumala edes olemassa?

Tuo illan puhe pysäytti miettimään, millaista seuraa minä olen ollut Jumalalle viime aikoina? Millainen ystävä minä olen ollut Jeesukselle? En totisesti ole ollut helppoa seuraa. En ihmettele että on ollut vähän hiljaista :D Epäilemättä Jumala on katsonut minua ja tuuminut että parempi olla hiljaa ja odottaa että tuo rauhoittuu. :)
"Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään...Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen.." Luuk 10:38
Minua liikuttaa tässä tuo sana ja teko: "otti". Martta toivotti Jeesuksen tervetulleeksi kotiinsa. Ja Martan, Marian ja Lasaruksen seurassa Jeesuksen oli hyvä olla. Tajusin etten ole kunnioittanut Jeesusta, enkä arvostanut hänen läsnäoloaan. Olen mitättömien asioiden vuoksi kirjaimellisesti muutamassa minuutissa "vaihtanut" ylistyksestä kiroiluun ja jumalanpilkkaan. Tunnustan, viimeksi eilen. Jos käyttäytyisin näin mielipuolisesti kelle tahansa ystävälleni, kuka tahansa heistä kävelisi ulos ovesta.
Tajusin, että minä haluan Jumalan ikäänkuin viihtyvän seurassani, että Hän tuntisi olonsa tervetulleeksi minun kotiini ja minun seuraani, missä ikinä kuljenkin. Haluan että Hänellä on mukava olla minun kanssani! Haluan Hänen tietävän, että rakastan häntä ja olen kiitollinen Hänestä. No..Jumala kyllä tuntee sydämeni ja tietää perimmäiset ajatukseni. Luulen, ettei tälläisistä edellämainituista ajatuksista ole kuitenkaan haittaa suhteelleni Jumalaan.

Tässä parin päivän aikana olen taas kerran saanut huomata todeksi sen, että Jumala ei hylkää minua. Hän katseensa ei irrottaudu minusta, Hänen korvansa ei ole kuuro minulle. Vaikka minä kärsisin epäuskosta, Jumala ei häviä. Kaikesta kiukuttelustani ja huonosta käyttäytymisestäni huolimatta Hän ei kävele ulos ovesta. Hän odottaa kärsivällisesti (?) että minä taas rauhoittuisin, kuulisin, näkisin ja uskoisin. Sitten Hän ikäänkuin sanoo: olen ollut täällä kaiken aikaa.

En ehtinyt lukea tätä vielä loppuun mutta uskon että se kolahtaa yhtä paljon kuin tekstin alkukin..

http://www.tscpulpitseries.org/finnish/tsfrgttn.htm

Love is in the air!

Jouluaatto, Vapahtajamme syntymäpäivä, lähenee loppuaan. 2000 vuotta sitten Jumalan pelastussuunnitelma sai konkreettisesti alkujysähdyksensä. On ollut hyvä aika palauttaa mieleen tuo asia ja muistella sitä, mitä omassa elämässä ja sisimmässä on tuon totuuden avauduttua tapahtunut.

Joitakin päiviä sitten kirjoittelin näin:

Petrus Ahosen laulu kolahti tänään taas

"Hyvä oot, väkejä pelastaja,
uskossa saamme sinut kohdata."

Petruksen laulu sai heräämään siihen että todellakin, vain uskossa saamme kohdata Hänet ja nähdä Hänet! Halleluja, kiitos Isä! Kiitos siitä että saan olla uskossa, siitä hyvästä, että laput ovat pudonneet silmiltäni ja saan nähdä sinun kättesi jäljet kaikkialla ympärilläni, saan nähdä ja tuntea, että meillä ON elävä, todellinen Jumala joka toimii! Ympäri maailmaa, joka päivä! Jumala rakastaa samalla tavalla jokaista, jo hänet löytänyttä kuin sitä joka vielä on eksynyt, vaikka vasta nyt sen näen. Hän antaa auringon paistaa samalla tavalla niin uskovalle kuin uskomattomalle, vaikka vasta tällä puolella huomaan sen.

Kun viimepäivinä olen lukenut Raamattua, näen siinä Jumalan uskomattoman suuren hellyyden ja huolenpidon meitä ihmisiä kohtaan. Näen että Hän kuin epätoivoisesti tahtoisi pitää meistä aivan jokaisesta huolta ja katsoa ja varmistaa, että meillä on kaikki hyvin. Jumala katsookin aivan meidän jokaisen perään, Hän näkee jokaisen askeleemme, eikä yksikään ajatuksemme ole Häneltä salassa. Aina Hän ei voi suojella meitä, silloin kun me emme tunne häntä tai halua tuntea Häntä. Jumala on antanut meille Raamatussa käskyjä meille. Ennen nuo lait ja käskyt, ehkä jo ihan (minua ei määräillä-)periaatteen vuoksi, nostivat niskavillani pystyyn. Nyt olen saanut pysähtyä, karistaa ylpeyteni ja ennakkoluuloni harteiltani, ja nähdä noiden käskyjen todellisen sisällön: että ne ovatkin Isän ohjeita meille, jotta meillä olisi hyvä olla. Noiden käskyjen tarkoitus on todellakin varjella meitä satuttamasta itseämme, jotta säästyisimme niiltä syviltä haavoilta ja arvilta, joita moni meistä on hänestä erossa elämällä ehtinyt hankkia. Jumala rakastaa minua ja sinua niin paljon! Eikä halua nähdä meidän kärsivän. Se elämä ja elämäntyyli jota maailmassa arvostetaan ja pidetään oikeana, aiheuttaa väkisten kärsimystä, jota meidän ei ole tarkoitettu kärsivän. Kärsimys tulee viimeistään siinä kohdassa kun ymmärtää Jumalan rakkauden ja suunnitelman meitä kohtaan: Ymmärtää, että näin sen olisi pitänyt kaikenaikaa olla.
Sanonta rakkaus parantaa, pitää kuitenkin ja todellakin paikkansa, ja Jumala on rakkaus. Tuon faktan pohjalta voi miettiä mitä Jumalasta, Hänen kanssaan elämisestä ja ilman Häntä elämisestä kerrotaan tutussa kolossalaiskirjeen kohdassa:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.
Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.
Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi.
Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa;
kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.
Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

Yksi kohta raamatussa on viime aikoina liikuttanut minua erityisesti: Mooseksen kirjassa kerrotaan kuinka Jumala loi kaikki eläimet ja toi ne ihmisen luo, nähdääkseen kun tämä antaa kullekkin oman nimen. Hymy tulee huulille väkisten kun ajattelen tuota näkyä :) Näen Jumalan innostuneet, kirkkaat kasvot kun hän seuraa mitkä nimet hänen lapsensa, ihminen, keksisi kaikille eläimille. Tuossa pienessä kohtauksessa todellakin näkee koko jutun ytimen: Sen että Hän on meidän Isämme ja me olemme Hänen rakkaita lapsiaan!
Raamattu on täynnä tuollaisia kohtauksia, mistä Jumalan rakkaus oikein huokuu läpi :) Suurin noista kohtauksista tietysti on Jeesuksen elämä ja ristiin naulitseminen: Jotta me voisimme elää yhteydessä toisiimme,Isä ja lapsi!

Vapaus valita

Niskavillani nousivat tänään totaalisesti pystyyn - asiakas halusi minun etsivän hänelle saatananpalvonnasta kertovan kirjan. Eihän minun tiskin takana saisi mitenkään reagoida, eikä ilmeeni varmaan tilanteessa värähtänytkään. Silti sydämessäni kauhistuin ja hätäännyin kun katsoin tuota, viimeisillään raskaana olevaa, naista. Olisin halunnut kysyä: MITÄ SINÄ TÄSTÄ KIRJASTA HAET? Olin kertakaikkisen iloinen kun tuota kirjaa ei harjoittelupaikkani kirjastosta löytynyt. Huh! Toivon todella ja rukoilen että saatanan etsiminen jäi siihen.

Viime aikoina olen ollut monissa keskusteluissa joissa aiheena on ollut ihmisten pahuus tavalla tai toisella. Ihmiset todentotta saavat ja ovat saaneet uskomattoman määrän pahaa aikaan; ihmiset pystyvät sellaiseen pahuuteen, jota on inhimillisesti vaikea käsittää. On väkivaltaa, sotia, nälänhätää, ihmisoikeusrikkomuksia, luonnon tuhoamista.. Eräs ystäväni julistautuu ihmisvihaajaksi; hän vihaa lajiamme (tuosta varmaan käykin selväksi, että ystäväni ei ole uskovainen), koska tuhoamme ympäristöämme ja olemme itsekkäitä. Koska hän itsekin on ihminen, hän vihaa myös itseään. Toinen menetti uskonsa Jumalaan juutalaisvainojen takia. Kun puhutaan pahuudesta, nouseekin usein esiin kysymys "Jos Jumala on olemassa, miten tälläinen on mahdollista?"

Yrjö Jylhän suomentamassa runossa on kautta rantain hyvin sanottu se, mitä itse ajattelen tällä hetkellä pahuudesta ja sen suhteesta Jumalaan: ”Jos me seilaisimme merta,/ kunnes laiva uppos kerta,/ lapsellista siitä sentään/ merta syyttää ois." (Viimeinen Merilaulu).

Tuo tänään kohtaamani nainen osoittaa hyvin ihmisen ja maailman tilanteen: Jumala loi ihmisen rakkautensa kohteeksi. Jumala ei kuitenkaan halunnut ihmisen robottimaisesti ja sieluttomasti palvovan ja rakastavan itseään ja antoi siksi ihmiselle vapaan tahdon. Jumala antoi ihmiselle myös omantunnon ja vallan hallita kaikkea mikä maanpäällä elää ja liikkuu. Jumala halusi antaa meille mahdollisuuden itse valita haluammeko elää yhteydessä häneen ja hänen (hyvän) suunnitelmansa mukaan. Mutta aivan kuten surullisen kuuluisat Aatami ja Eeva, me jatkamme samalla tiellä kuin he: valitsemme edelleen selän kääntämisen Jumalan sanaa ja tahtoa vastaan. Sokeudumme vallan ja oman edun ajamisen himossamme ja valitsemme pahuuden.

Kuitenkin, siinä missä ihmisvihaaja-ystäväni toivoo pahan lajimme pikaista sukupuuttoa ja tuhoutumista maanpäältä, minä tunnen sääliä ihmisiä kohtaan. Katson maailmaa ja ajattelen, että ihmiset ovat eksyksissä ja elävät totuudesta osattomina. Ei juutalaisvainot olleet Jumalan suunnitelmissa, ei sota, nälänhätä, valheet ja väkivalta ole Jumalan suunnitelman mukaisia asioita. Nuo kaikki asiat ovat seurausta ihmisten valinnoista ja ajatusketjuista, joilla ei usein ole mitään tekemistä Jumalan kanssa. Jumala on surullinen kaikesta tästä. Kun Jumala loi maailman Hän "katsoi kaikkea tekemäänsä ja kaikki oli hyvää." Tämä oli se mitä Jumala oli suunnitellut ja halunnut ihmiselle.

Useimmat unohtavat, että Saatanan valta maanpäällä on hyvin todellinen asia - hän hämmentää ja sekoittaa ihmisen mieliä, jotta he eivät näkisi totuutta. Se saa halujemme seuraamisen vaikuttamaan luonnolliselta oikeudeltamme, se saa himoitsemaan materiaalia ja hakemaan onnea rahasta, rakkaudesta, päihteistä..jne. Mikään noista asioista ei kuitenkaan täytä ihmisen sisintä lopullisesti - ja mitä kauemmin Paholainen saa juksattua ihmisiä, sitä onnellisempi se on. Uskomaton nykyihminen ei voi käsittää, että Jumalan herruuden tunnustaminen ja eläminen yhteydessä Häneen, Hänen mielensä mukaista elämää, onkin todellista vapautta, elämä vapaana orjuudesta!

Jumala valmisti Pojassaan meille tien valoon, vapauteen ja Elämään. Mitä tahansa valintoja olemmekin elämässämme tehneet, mitä tahansa rikkomuksia olemmekaan tehneet itsellemme ja lähimmäisillemme, meillä on tänä päivänä vapaus valita toisin; toinen tie ja totuus. Saamme valita antaa Pyhän Hengen muuttaa meihin, muuttamaan sydämiämme.

Johanneksen evankeliumissa on monelle tuttu kertomus aviorikoksen tehneestä naisesta. Se on kertomus Jeesuksen armosta ja uskosta siihen mitä tuo armo saa aikaan. Tuohon aikaan aviorikoksen tehneelle naiselle kuulunut rankaisu olisi ollut kivitystuomio. Fariseukset ja lainoppineet tulivat kysymään asiaan Jeesuksen mielipidettä (saattaakseen hänet ansaan, mutta jokatapauksessa). Jeesus vastasi "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Yksi kerrallaan miehet lähtevät pois. Jeesus kysyi naiselta: Eikö kukaan tuominnut sinua?" "Ei" vastasi nainen. "En tuomitse minäkään." "Mene, äläkä enää syntiä tee. "

Omasta kokemuksestani voin sanoa että se rakkaus mikä sisältyy siihen että Jumala antaa syntini anteeksi sitä millään ansaitsemattani, saa ihmeitä aikaan! Se rakkaus antaa halun ja voiman elää uudenlaista elämää, johon pelkän pakon edessä ei koskaan pystyisi.

Jumalan edessä olen aseeton, alaston. Minulla ei ole mitään millä peittää itseäni, viattominkaan katseeni ei hämää Jumalaa. Ihmisille voin esittää ja aikani ehkä onnistunkin kaunistelemaan totuutta, mutta Jumala tietää asiat jo edeltäni. Minun ei tarvitse myöskään todistella Jumalalle mitään, Hän todella tuntee sydämeni ja tietää milloin olen tosissani.
Joskus kaikkivaltiaan katseen alla on vaikea olla. Kuitenkin Hänen katseensa on lempeä, Hänen tahtonsa on minua kohtaan hyvä. Välillä Hänen pitää ohjata minua hieman rajummin, mutta tiedän että Hän saattaa minut läpi vaikeuksieni.
Tänä syksynä käyn läpi jonkinlaista identiteettikriisiä. Välillä tekisi mieli jäädä peiton alle miettimään KUKA MINÄ OLEN. Mitä minä ajattelen asioista, mitä minä tahdon elämältäni. Ei hajuakaan. Tuntuu kuin leijailisin itseni vieressä. Välillä kuulen sen toisen, itseni siis, sanovan jotain, ikäänkuin testatakseen miltä joku ajatus kuulostaa ääneen sanottuna - olenkohan minä tätä mieltä?
Välillä tekisi mieli saada itkupotkuraivarikohtaus, olisi helppoa pitää kiinni vanhasta, tutusta ja turvallisesta, osaisi vastata kysymyksiin, koska kyllä minulla vuosi sitten oli selkeät mielipiteet asioihin.
Kuitenkin luulen, että on aika päästää vanhasta irti ja mennä eteenpäin, askel kerrallaan. Välillä otan askeleita taaksepäin. Rukoilen, että Jumala silloin on kärsivällinen ja auttaa eteenpäin. Rukoilen kärsivällisyyttä myös ympärilläni oleville ihmisille, heillä taitaa olla aivan yhtä hankalaa kanssani kuin itsellänikin. :)

Kaveri on menossa Viroon lähetysreissulle, innostuin minäkin aivan valtavasti näistä viron kielisistä lauluista:

On niin helppoo olla onnellinen.. ja tyytyy siihen mitä on.

Varsinkin, kun tajuaa, että ei olekkaan ihan mitä tahansa! Ystäväni saarnasta viime sunnuntailta jäi mieleen mm tämä mahtava juttu: Minussa on äärettömästi potentiaalia! Ja niin on sinussakin! Kaikkivaltias Jumala on luonut meidät! Jumala, joka on suunnitellut ja luonut kaiken mitä maa kantaa päällään. Tässä esimerkkejä kuvin:





Sama Jumala joka on luonut nuo ylväinä seisovat vuoret tai tuon vapaana juoksevan vesiputouksen, on luonut minut ja sinut!
Kuluneella viikolla luin lehdestä, että viimeisen kymmenen vuoden aikana sademetsistä on löytynyt n. 1200 uutta kasvi-ja eläinlajia.. Mutta montako kertaa tuo 1200 lajia maailmasta jo tunnetaan - Jumalalla on uskomaton mielikuvitus :D Tämän valossa uskalla uskoa, että olen kuin ääretön avaruus! Tai tuo tutkimaton sademetsä.. Olen täynnä asioita, joista en itse tiedä vielä mitään - ne vain odottavat löytäjäänsä! Jumalan avulla pystymme paljon enempään kuin mihin yksin luulemme kykenevämme. Jumalan kanssa me olemme paljon enemmän kuin osaamme itsestämme ajatella; Jumalan silmissä olen yhtä kaunis kuin tuo punaisena hehkuva taivas.

Sitä vaan.. että vähän siistiä :D

Homoilta

Tunnen jonkinlaista sisäistä pakkoa ottaa kantaa paljon kuohuttaneeseen, kakkoselta 12.10 lähetettyyn Homoilta ohjelmaan..

Homoillassa keskusteltiin siitä tulisiko samaa sukupuolta olevien avioliitot hyväksyä. Ohjelman aikana ja jälkeen kirkosta eronneita on yhteensä yli 2000.
2000 eronnutta jäsentä aiheuttaa minussa oikeastaan sen ajatuksen, että kävipäs nopeasti ilmi kuinka monta nimikristittyä joukoissa seisoo. Kirkkoon kuuluminen ja siitä eroaminen on minusta uskon kysymys. Jos uskon Jumalaan, miksi eroan kirkosta? Jos en usko Jumalaan, kirkkoon kuulumiseni ei pelasta minua.

Asiasta kun asiasta on hankala keskustella kun toinen on puolesta ja toinen vastaan. Jos toinen on uskossa ja toinen ei, luulen että keskustelu pysyy usein juupas-eipäs-tasolla, koska tilanteessa usein törmää kaksi täysin erilaista arvomaailmaa. Yhteisymmärrystä tuskin syntyy, mutta ehkä sen ei aina tarvitse olla itsetarkoitus. Ehkä keskustelujen myötä opimme ymmärtämään minkälaisista lähtökohdista ja minkälaisten arvojen perusteella kukin rakentaa mielipiteensä asioista. Kuitenkin..Homoillassa yhtenä keskustelijana mukana ollut Sonja Falk sanoi blogissaan hyvin: "On kaikkien etu, että keskusteluissa tuodaan esille tämä kriittisyys juuri kristillisen uskon näkökulmasta. Tämä takaa, että samalla puhutaan aina myös homoseksuaalien ehdottomasta ihmisarvosta, siitä, että he ovat ihmisinä korvaamattoman arvokkaita, Jumalan kuvia. Näkökulma toimii siksi paineenpurkuventtiilinä. Jos kristillisestä näkökulmasta nouseva kriittisyys homoseksuaalista elämäntapaa kohtaan vaiennetaan, homokielteisyys ei katoa, vaan se saa yhteiskunnassa muotoja, joista puuttuu kristillisen uskon takaama täysi ihmisarvo homoseksuaaleille ihmisille. Jokainen voi miettiä, kuinka mielekäs olisi vastaava keskustelu, jossa kristittyjen sijasta istuisi joukko uusnatseja. Kristityt ovat tästä syystä homoliikkeelle rakkaita vastustajia, näin tahdon uskoa."

Homous ja siihen liittyvät kysymykset aiheuttivat minulle uskoontultuani harmaita hiuksia. Oli aika jolloin olin varma siitä, että olen homoseksuaali. Teini-iässä kuulin kristityiltä paljon tuhoa aiheuttavia kommentteja. Kommentit siitä miten homot kuuluvat roviolle, eivät rohkaisseet minua kääntymään Jumalan puoleen.
Raamattu puhuu kyllä rajuin sanakääntein homoudesta, eikä se ole helppoa kuunneltavaa ihmiselle joka kipuilee asian kanssa.
Monesti homoudesta puhutaankin väärällä tavalla ja väärillä sanoilla. Kun kuuntelen homokeskustelua seurakunnassa, helposti korvaan kuulostaa siltä, että tuomitaan ihminen. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Jumala ja seurakunta ei tuomitse homoa ihmisenä. Tämä onkin asia mikä minusta pitäisi tuoda esille kaikista kovaäänisimmin. Minusta homoseksuaalisuudesta ja raamatun suhtautumisesta siihen ei pitäisi puhua, muistamatta tuoda esille sanomaa Jumalan armosta. Uskon että monesti kyse onkin enemmänkin väärinkäsityksistä ja siitä että asiat ilmaistaan ehkä huonoilla sanavalinnoilla. Jumala todella rakastaa jokaista ihmistä. Ja hänen seurakuntansa kyllä tietää sen.

Oikeista vastauksista eri kysymyksiin ollaankin uskovien kesken hyvin montaa mieltä ja raamattua tulkitaan monin eri tavoin. Usko ei ole aivopesua vaan todellakin saa itse prosessoida asiat. Minun ei tarvitse heti ymmärtää ja asioita itse pureskelematta hyväksyä sitä mitä Raamatussa sanotaan. Me saamme esittää kysymyksiä, vaikkemme välttämättä löydä niihin (meitä tyydyttäviä) vastauksia. Olen kuitenkin varma, että näihin kysymyksiin löytyy kyllä yksi oikea vastaus ja niin kauan kun ihmiset tappelevat tulkinnoista, viime käsissä ainut joka voi täydellä varmuudella vastaukset tietää on Jumala.

Oman käsitykseni ja kokemukseni perusteella, homous ei ole valinta. En ajattele että kukaan "alkaa" homoksi tai että kukaan voisi valita, että nyt en ole homo. Miksi itse jäin alun shokin jälkeen seurakuntaan? Koska minut oli saavuttanut sanoma Jumalan armosta ja siitä että Jumala näkee minut sellaisena kuin olen ja (silti) rakastaa minua. Jumala rakastaa jokaista meistä. Me voimme jättää itsemme hänen käsivarsilleen juuri sellaisina kuin olemme. Jos Jumala haluaa osoittaa että meissä on jotain jota olisi hyvä pohtia ja muuttaa, hän kyllä puhuu sydämiimme ja auttaa meitä elämässämme. Meidän ei tarvitse tehdä mitään, Jumala tekee meissä työtään. Näin kävi myös minulle. Minä koen että entinen identiteettini oli seurausta haavoista, joita en olisi huomannut ajatella ilman Jumalan apua. Hän myös auttoi minua sitomaan nuo haavat. Silti en halua väittää sen menevän näin jokaisen kohdalla. Jumalalla on kuitenkin suunnitelma meidän jokaisen kohdalle ja hän auttaa meitä kasvamaan ja vapautumaan ja tulemaan omiksi itseksemme, sellaisiksi kuin hän on meistä kustakin yksilönä tarkoittanut. Se ei tapahdu päivässä, vaan ajan kanssa ja koskee myös paljon muuta kuin seksuaalista identiteettiämme.

Ohjelman tiimoilta eniten jäin ihmettelemään niitä, jotka eivät todellakaan ole uskossa, mutta silti he haluavat papin aamenen. Miksi? Tämä koskee niin homoja kuin heteroja. Avioliitossa on käsitykseni mukaan kysymys siitä, että halutaan tulla Jumalan kasvojen eteen hakemaan siunaus liitolle. Miksi halutaan päästä kirkkoon saamaan liitolle hyväksyntä Jumalalta, johon ei uskota? Pelkästä kapinasta?
En ole varma miten rekisteröity parisuhde eroaa oikeuksiltaan avioliitosta. Eroaako? Jos tähän kirkon ulkopuolella tapahtuvaan halutaan muutoksia, ymmärrän kyllä että sen he voivat tehdä.

Ohjelmassa puhuttiin paljon "vainoamisesta", sanottiin että uskovat vainoavat homoja. Kuitenkin avioliitto kysymyksessähän kirkkoon kuuluvat, Jumalaan ja hänen sanaansa uskovat, vain puolustavat omaa vakaumustaan ja omaa käsitystään siitä mikä on oikein. Myös median keskustelu aiheesta ja esim lehdistön otsikot aiheesta ovat olleet melkoisen puolensa valinneita, joten ihmetyttää että ketä oikeastaan vainotaankaan?

"Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausutko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan." Luuk 6: 37-42

Aiheesta tuoreimmat uutiset ja keskustelut:
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=2264450


ps. muokkasin tätä tekstiä varmaan 30kertaa. Todellakin, on vaikea yrittää saada ajatuksensa sellaiseen muotoon että muut ymmärtäisivät ne kuten tarkoittaa :)

Uskalsin kutsua Häntä isäksi

Uskalsin kutsua häntä isäksi on Bilquis Sheikhistä kertovan kirjan titteli, mutta se sopii hyvin tämän kertaisten ajatusteni otsikoksi. Pari viikkoa ennen kirjan lukemista päästin rukoillessani suustani sanan "isi". Kauhistuin! Ajattelin että isi on aivan liian intiimi sana käytettäväksi Kaikkivaltiaasta Jumalasta. Herra, Jumala, Kaikkivaltias - Isäkin, ovat vielä sopivan etäisiä ja asiallisia nimiä Jumalalle. Kuitenkin kun päästin tuon sanan suustani, se maistui hyvältä ja tunsin todella olevani lähempänä Jumalaa.

Unohdin asian pariksi viikoksi, mutta tällä viikolla luin tuon Uskalsin kutsua häntä isäksi kirjan. Samalla uskalsin alkaa kokeilemaan tuota isi sanaa. Kutsuessani Jumalaa Isiksi, tunsin humpsahtavani syvemmälle Jumalani tuntemisessa, ja mietin että todellako tämä voi olla VIELÄ mahtavampaa mitä tähän asti! Vastaus on kyllä! Kutsuessani Isääni isiksi näin ensimmäistä kertaa ikäänkuin Jumalan kasvot edessäni. Tunsin istuvani Hänen polvellaan ja puhuvani Hänelle suoraan, ilman välikäsiä. Ensimmäistä kertaa tunsin todella puhuvani suoraan Isälle, sen sijaan että tuntisin huutavani tuuleen ja toivovani, että joku veisi viestin hänelle perille. Vaikea selittää kaikkea tuohon liittyvää..

Samalla tajusin, että olen vasta raapaissut pintaa. Isä kaipaa olla lähempänä minua! Jumalan lähellä olo on jotain mistä minulla ei ole vasta kuin pienenpieni aavistus.. ja silti jo nyt voin sanoa, että en ole ikinä tuntenut oloani yhtä hyväksi! Phuhhuh. Jumalalla on näytettävänään ja kerrottavanaan niin paljon asioita - vaikka minulla ei ole hajuakaan mitä se voisi olla. Tiedän kuitenkin varmaksi sen, että se on jotain mahtavaa! En malta odottaa että saan tutustua Häneen paremmin! ja kuitenkin..........

Tiedän myös sen että Jumalan ja minun suhde on molemminpuolinen. Se mitä ja missä tahdissa Jumala opettaa minulle itsestään ja elämästä riippuu paljolti siitä, mitä minä olen valmis kuulemaan, näkemään, ymmärtämään ja ottamaan vastaan. Varmasti hän "sallii" minulle sakkokierrokset monen asian kanssa, jos en itse ole valmis hyväksymään/näkemään/ottamaan vastaan sitä, mitä hän haluaisi minulle kertoa. Tiedän, että Jumala on valmis ottamaan minut lähelleen milloin tahansa - minä en osaa aina kuitenkaan avata sydäntäni ja mieltäni hänelle.

Bilquis Sheikhin Uskalsin kutsua Häntä isäksi kertoo miten Jumala kutsuu mm unien kautta pakistanilaisen musliminaisen uskoon ja elämään Hänen suunnitelmassaan. Pakko sanoa että aivan mahtimahtava kirja. Lue se :)

Tänäänkin palaan Jumalan eteen ja pyydän: Rakasta minua. Ympäröi minut rakkaudellasi, täytä minut rakkaudellasi, anna minun nähdä ja tuntea sinun rakkautesi. Opeta minulle, millainen Isä sinä olet. Pelkään etten osaa katsoa, että silmäni ovat sokeat tai en osaa kuunnella, että korvani ovat kuurot. Pelkään, että hapuilen Jumalaa kohti väärällä tavalla, että minun rukoukseni, minun kaipaukseni ja minun sanani eivät riitä.

Kävin kävelyllä ja jäin rantaan seisomaan. Järven yllä nojasi puu, kaikki oksat pitkälle kurottautuneena, painavana, luottavana. Kevyenä ja vaivattomana. Haluaisin tuon puun luottamuksen. Että todella tuntisin juurieni olevan niin syvällä, niin kiinni maaperässä, että voisin pelotta nojata ja kurkottaa kohti Isää.

Olen oikeassa, en minä riitä, ei minulla ole mitään annettavaa Jumalalle. En voi lahjoa Jumalaa, en voi peittää Jumalalta mitään. En voi kaunistella totuutta, ei minun kannata yrittää mielistellä. Silti minä riitän, kaikkine virheineni, koko riittämättömällä olemuksellani olen tarpeeksi Jumalalle. Hän rakastaa minua, eikä minun ei tarvitse olla mitään enempää, eikä minun tarvitse olla mitään vähempää. Pistää nöyräksi. Tunnen halua käpertyä sängyn nurkkaan. Joinain päivinä on niin vaikea nostaa katseensa ja sanoa että tässä minä olen, ota tai jätä. Ihminen voi valita ottaako vai jättääkö, mutta Jumala ei ikinä muutu. ”Kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” room. 8:37-39