Järkkymätön toivo

Mikä näitä kuvissa esiintyviä ihmisiä yhdistää? Mikä meitä jokaista ihmistä, niin sinua, minua kuin Nepalilaista korukauppiasta tai koditonta New Yorkilaista, yhdistää?

Toivo. Joistakin sen näkee selvemmin - joistakin..ei.  Voi tulla mieleen ajatus, että helppo meidän on puhua, tai että tuolla tyypillä ainakaan ei ole enää mitään toivoa. Joitakin katsoessa ajattelee taas, että tuolla ei ole mitään hätää.

Toivo on siitä merkillinen asia, että se ei esiinny automaattisesti siellä missä sitä luulisi olevan. Siitä kertovat iltapäivälehtien otsikot ja päältäkatsottuna hyvinvoivien ihmisten epätoivoiset ratkaisut. Jokaisella ihmisillä, jokaiseen tilanteeseen on kuitenkin olemassa toivoa. En tarkoita sitä lauantai-illan lottolähetyksen herättämää toivoa, joka nopeasti raukeaa. Tarkoitan sitä elämän ja ihmisen muuttavaa toivoa, josta raamatussa kerrotaan. "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon." Tämä toivo ei ole kaukana meistä kenestäkään. Sitä varten ei tarvitse lähteä R-kioskille ostamaan kuponkia, sitä varten ei tarvitse omistaa kännykkää, autoa tai mitään muutakaan. Raamatun antamaa toivoa ei pyyhkäise pois myrskytuuli, sitä ei horjuta taloudelliset tilanteet, se ei järky, vaikka maa järkkyisi. Siihen ei liity uhkapelit, eikä jossittelut. Se on jokaisen sydämessään sitä haluavan saavutettavissa.

Jokainen meistä on tehnyt jotain, mikä on rikkonut lähimmäistämme tai meitä itseämme. Raamattukin sen sanoo, jokainen on syntiä tehnyt. Inhimillisesti saatamme ajatella (joskus jopa itsestämme), että tuo ihminen ei ansaitse mitään hyvää, mutta Jumala ei näe asiaa niin: "Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi."  Jumalalle kukaan ihminen tai mikään tilanne ei ole toivoton.

Toivoon liittyykin erottamattomasti rakkaus. Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Jottei yksikään joka uskoo, hukkuisi.

"Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja uskokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytävät levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." Matt 11:28-30

 "Niin säilyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus." 1.kor 13:13

Sallittu kaikenikäisille

Elokuvissa ja peleissä on ikärajat, kuten S3, K7, K11, K13 jne., jotka kertovat sisältääkö tallenne sellaista materiaalia, joka on haitallista lapsen kehitykselle. Tälläistä vahingollista materiaalia ovat esimerkiksi väkivalta, seksuaalinen sisältö tai kauhu. Muita ikärajaperusteita voi olla ohjelmassa ilmenevä raju kielenkäyttö, huumeiden käyttö, itsemurhan kuvaus tai vaarallisen käyttäytymisen ihannoiva esittäminen. Kaikille sallituissa, niille perheen pienemmillekkin siis, tallenteissa (S3) ei sallita tälläistä materiaalia ollenkaan. Ikärajat eivät ole suosituksia, vaan pakollisia noudattaa.

Heräsi ajatus, että miten tälläiset ikärajat saataisiin sisällytettyä pakollisiksi suomalaisiin perheisiin? "Suomalaisissa perheissä ei saa esiintyä väkivaltaa, huumeiden käyttöä, kauhua, itsemurhan kuvausta.../muunlaista pelkoa ja turvattomuutta aiheuttavaa käyttäytymistä." PISTE.

Olisi hienoa sanoa, etteivät tälläiset asiat kuulu meidän arkeemme. Kuitenkin suomalaiset lapset kasvavat päihdeongelmaisissa perheissä, he joutuvat kohtaamaan väkivaltaa, pitämään huolta mielenterveydeltään järkkyneistä vanhemmistaan ja elävät läpi vanhempiensa avioeron. * Näissä perheissä kasvaneet lapset kasvavat nuorisoksi, joka vannoo, ettei toista vanhempiensa virheitä, mutta joka on kadottanut hajun siitä, kuinka elää niin, ettei tekisi sitä.. Yksi asia johtaa toiseen ja. . Tai ehkei sittenkään.

Kaavan voi aina rikkoa. Kun annamme Jumalalle luvan auttaa itseämme, ihmeitä tapahtuu, elämämme muuttuvat. Maailman sivu on täynnä ihmisiä, perheitä, todistuksia, siitä kuinka Jumala, täysin mahdottomistakin tilanteista on pelastanut ihmisiä uuteen elämään. Jumalalle voi luovuttaa niin pienet kuin suuret huolet, hän ottaa ne aina vakavissaan. Hän ei jätä vastaamatta avun pyyntöön.

Vaikka näkisimme itsemme minkälaisessa valossa: Jumala uskoo meihin, tekisi mieli sanoa, että melkein idioottivarmasti. Ainakin ihmisen mielestä se tuntuu siltä :) Jumalan uskossa meihin, ei ole hitustakaan epäuskoa. Hän näkee (tietää) meissä mahdollisuuksia, joista itse emme uskalla edes haaveilla.

Jumalan rakkauden valtavuutta on vaikea käsittää. Sitä ei meinaa uskoa. Että joku, joka tuntee kaikki menneisyyden tekomme, tuntee kaikki ajatuksemme, rakastaa meitä hullun lailla:

Joku antaa sinulle kolikon ja sanoo että tarkista onko tämä kolikko varmasti oikea. Pyörität sitä käsissäsi, koputtelet sitä, yrität taivuttaa ja vääntää sitä, ehkä jopa kielen päällä maistat, maistuuko varmasti aidolta kolikolta. Saatat ottaa taskun pohjalta oman kolikkosi ja verrata sitä sinulle annettuun. Lopulta tulet siihen tulokseen, että jep, oikea kolikko se on. Samanlainen on laita Jumalan rakkauden kanssa. Kun olemme aikamme ihmetelleet asiaa joka suunnalta, toteamme, että uskomatonta mutta totta, tämä rakkaus on aivan ihka aitoa.

Pikkuhiljaa alamme nähdä itsemme kuten Jumala näkee meidät: näemme itsemme kauniina, näemme itsemme arvokkaina, haluamme vaalia ja hoitaa itseämme, koska olemme sen arvoisia. Pikkuhiljaa alamme uskoa ja uskaltaa: minä pystyn, minä osaan, minä voin.

Suurin ja ihmeellisin todistus Jumalan rakkaudesta on Hänen poikansa Jeesus: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita." Joh. 3:16-18

*Lauseessa saattaa esiintyä pientä kärjistämistä ja yleistämistä. :)

Tervetuloa, ystävä

Keskiviikkona olin seurakunnalla iltakokouksessa. Joululoman ja töiden takia (sen yhden ainoan vuoron sijoittuessa sunnuntain aamukokouksen päälle :>) viime kerrasta olikin vierähtänyt jo pari viikkoa. Varmasti sen takia hieman vastustikin lähteminen - huomasi taas miten tärkeä säännöllinen seurakuntayhteys on.

Illan puhe koski sisaruutta(?), Marttaa ja Mariaa ja heidän erilaisuuttaan.. Itseäni puheessa eniten kosketti kuitenkin se kun huomasin, ehkä ensimmäistä kertaa, että Jeesuksellakin oli ystäviä. Niitä erityisiä ihmisiä, joiden seurassa on mukava olla ja helppo hengittää. Tuota keskiviikkoa edeltävän viikon tunsin olevani vähän kuin kala kuivalla maalla, en oikein saanut mistään kiinni.. Kiukuttelin Isälle ja annoin Hänen kuulla milloin mistäkin asiasta. Kinusin sitä ja tätä ja purnasin tuosta ja tästä. Jumala ei kuitenkaan tuntunut vastaavan minulle mitään. Tässä taas tilanne jossa tuli heti mieleen..hetkinen! Puhunko vain itsekseni! Oletko sinä Jumala edes olemassa?

Tuo illan puhe pysäytti miettimään, millaista seuraa minä olen ollut Jumalalle viime aikoina? Millainen ystävä minä olen ollut Jeesukselle? En totisesti ole ollut helppoa seuraa. En ihmettele että on ollut vähän hiljaista :D Epäilemättä Jumala on katsonut minua ja tuuminut että parempi olla hiljaa ja odottaa että tuo rauhoittuu. :)
"Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään...Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen.." Luuk 10:38
Minua liikuttaa tässä tuo sana ja teko: "otti". Martta toivotti Jeesuksen tervetulleeksi kotiinsa. Ja Martan, Marian ja Lasaruksen seurassa Jeesuksen oli hyvä olla. Tajusin etten ole kunnioittanut Jeesusta, enkä arvostanut hänen läsnäoloaan. Olen mitättömien asioiden vuoksi kirjaimellisesti muutamassa minuutissa "vaihtanut" ylistyksestä kiroiluun ja jumalanpilkkaan. Tunnustan, viimeksi eilen. Jos käyttäytyisin näin mielipuolisesti kelle tahansa ystävälleni, kuka tahansa heistä kävelisi ulos ovesta.
Tajusin, että minä haluan Jumalan ikäänkuin viihtyvän seurassani, että Hän tuntisi olonsa tervetulleeksi minun kotiini ja minun seuraani, missä ikinä kuljenkin. Haluan että Hänellä on mukava olla minun kanssani! Haluan Hänen tietävän, että rakastan häntä ja olen kiitollinen Hänestä. No..Jumala kyllä tuntee sydämeni ja tietää perimmäiset ajatukseni. Luulen, ettei tälläisistä edellämainituista ajatuksista ole kuitenkaan haittaa suhteelleni Jumalaan.

Tässä parin päivän aikana olen taas kerran saanut huomata todeksi sen, että Jumala ei hylkää minua. Hän katseensa ei irrottaudu minusta, Hänen korvansa ei ole kuuro minulle. Vaikka minä kärsisin epäuskosta, Jumala ei häviä. Kaikesta kiukuttelustani ja huonosta käyttäytymisestäni huolimatta Hän ei kävele ulos ovesta. Hän odottaa kärsivällisesti (?) että minä taas rauhoittuisin, kuulisin, näkisin ja uskoisin. Sitten Hän ikäänkuin sanoo: olen ollut täällä kaiken aikaa.

En ehtinyt lukea tätä vielä loppuun mutta uskon että se kolahtaa yhtä paljon kuin tekstin alkukin..

http://www.tscpulpitseries.org/finnish/tsfrgttn.htm