Elokuvissa ja peleissä on ikärajat, kuten S3, K7, K11, K13 jne., jotka kertovat sisältääkö tallenne sellaista materiaalia, joka on haitallista lapsen kehitykselle. Tälläistä vahingollista materiaalia ovat esimerkiksi väkivalta, seksuaalinen sisältö tai kauhu. Muita ikärajaperusteita voi olla ohjelmassa ilmenevä raju kielenkäyttö, huumeiden käyttö, itsemurhan kuvaus tai vaarallisen käyttäytymisen ihannoiva esittäminen. Kaikille sallituissa, niille perheen pienemmillekkin siis, tallenteissa (S3) ei sallita tälläistä materiaalia ollenkaan. Ikärajat eivät ole suosituksia, vaan pakollisia noudattaa.
Heräsi ajatus, että miten tälläiset ikärajat saataisiin sisällytettyä pakollisiksi suomalaisiin perheisiin? "Suomalaisissa perheissä ei saa esiintyä väkivaltaa, huumeiden käyttöä, kauhua, itsemurhan kuvausta.../muunlaista pelkoa ja turvattomuutta aiheuttavaa käyttäytymistä." PISTE.
Olisi hienoa sanoa, etteivät tälläiset asiat kuulu meidän arkeemme. Kuitenkin suomalaiset lapset kasvavat päihdeongelmaisissa perheissä, he joutuvat kohtaamaan väkivaltaa, pitämään huolta mielenterveydeltään järkkyneistä vanhemmistaan ja elävät läpi vanhempiensa avioeron. * Näissä perheissä kasvaneet lapset kasvavat nuorisoksi, joka vannoo, ettei toista vanhempiensa virheitä, mutta joka on kadottanut hajun siitä, kuinka elää niin, ettei tekisi sitä.. Yksi asia johtaa toiseen ja. . Tai ehkei sittenkään.
Kaavan voi aina rikkoa. Kun annamme Jumalalle luvan auttaa itseämme, ihmeitä tapahtuu, elämämme muuttuvat. Maailman sivu on täynnä ihmisiä, perheitä, todistuksia, siitä kuinka Jumala, täysin mahdottomistakin tilanteista on pelastanut ihmisiä uuteen elämään. Jumalalle voi luovuttaa niin pienet kuin suuret huolet, hän ottaa ne aina vakavissaan. Hän ei jätä vastaamatta avun pyyntöön.
Vaikka näkisimme itsemme minkälaisessa valossa: Jumala uskoo meihin, tekisi mieli sanoa, että melkein idioottivarmasti. Ainakin ihmisen mielestä se tuntuu siltä :) Jumalan uskossa meihin, ei ole hitustakaan epäuskoa. Hän näkee (tietää) meissä mahdollisuuksia, joista itse emme uskalla edes haaveilla.
Jumalan rakkauden valtavuutta on vaikea käsittää. Sitä ei meinaa uskoa. Että joku, joka tuntee kaikki menneisyyden tekomme, tuntee kaikki ajatuksemme, rakastaa meitä hullun lailla:
Joku antaa sinulle kolikon ja sanoo että tarkista onko tämä kolikko varmasti oikea. Pyörität sitä käsissäsi, koputtelet sitä, yrität taivuttaa ja vääntää sitä, ehkä jopa kielen päällä maistat, maistuuko varmasti aidolta kolikolta. Saatat ottaa taskun pohjalta oman kolikkosi ja verrata sitä sinulle annettuun. Lopulta tulet siihen tulokseen, että jep, oikea kolikko se on. Samanlainen on laita Jumalan rakkauden kanssa. Kun olemme aikamme ihmetelleet asiaa joka suunnalta, toteamme, että uskomatonta mutta totta, tämä rakkaus on aivan ihka aitoa.
Pikkuhiljaa alamme nähdä itsemme kuten Jumala näkee meidät: näemme itsemme kauniina, näemme itsemme arvokkaina, haluamme vaalia ja hoitaa itseämme, koska olemme sen arvoisia. Pikkuhiljaa alamme uskoa ja uskaltaa: minä pystyn, minä osaan, minä voin.
Suurin ja ihmeellisin todistus Jumalan rakkaudesta on Hänen poikansa Jeesus: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi. Joka uskoo häneen, sitä ei tuomita." Joh. 3:16-18
*Lauseessa saattaa esiintyä pientä kärjistämistä ja yleistämistä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti