Todistin eilen nuortenillassa. Kerroin uskoontulostani ja päälle vähän tämän viikon herättämiä ajatuksia. Erosimme poikaystäväni kanssa maanantaina. Jaoin nuortenillassa ajatuksiani siitä, että Jumala ei ole luvannut uskoville helppoa tietä. Uskoontuloni jälkeen olen joutunut miettimään ennen itsestäänselvinä pitämäni mielipiteet uudelleen - joutunut puntaroimaan haluanko kuunnella ääntä jonka kuulen maailmasta, perheeltäni, ystäviltäni, ääntä, jota media pauhaa - vai haluanko luottaa Jumalan sanaan, luottaa siihen että Hänen tahtonsa minua kohtaan on oikea ja hyvä. Ennen luulin pyristeleväni vastavirtaan maailmassa.. väärässä olin! Olen valinnut yrittää elää Jumalan mielenmukaista elämää - miksi? Tällä viikolla ymmärsin, että Minä Rakastan Jumalaani. Luotan siihen että Jumalan tahto on hyvä minua kohtaan. Minulla on hyvä Jumala, josta en tahdo päästää irti.
Tällä viikolla, vaikka on tehnyt kipeääkin, olen saanut huomata, että seison tukevalla alustalla - kristuskalliolla. Minä en valahda sen läpi kaikennielevään synkkyyteen, niinkuin ennen olisin tehnyt. Jumala on antanut minun kirjaimellisesti tuntea seisovani tuolla kalliolla, siinä seison tukevasti, eikä askeleeni horju. Mietin, että kristuskallio ei ole mikään pieni kaistale kalliota, jonka päällä nipinnapin pysyn pystyssä. Ehkä jossain takanani on kallion rajat, ehkä siellä on kuilu, johon olisi helppo tipahtaa. Kun pidän katseeni Jeesuksessa, minun ei tarvitse murehtia siitä mitä on selkäni takana.
Eilinen nuortenilta oli aivan ihana. Huomaan että tunnen oloni seurakunnassa kotoisaksi - ympärilleni on alkanut kasvaa uudenlainen perhe, vanhoja ja nuoria, siskoja ja veljiä, lapsia, joita sama Isä rakastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti