"Remain strong in your faith, no matter how many mistakes God's children make along the way of growing up, they are still destined for Grace and eternal Joy."

Kesä vaikuttaa olevan ohi, siitä merkkinä ainakin se, että jouduin eilen pistämään pipon lenkille. Kesällä on aina kevyt olo ja mieli aurinkoinen, lähestyvä pimeä ja talvi jännittävät. Syksy on ollut yleensä minulle aikaa joilloin alan nähdä merkkejä pikkuhiljaa hiipivästä (kaamos)masennuksesta. Postit jäävät avaamatta, roskat viemättä ulos. Jouluaattoon mennessä olen useampana viime vuotena herännyt lääkärin vastaanotolta. Mitenkä nyt käy? Tiedän että moni asia on muuttunut kuluneen vuoden aikana, voin katsoa taaksepäin ja olla onnellinen kuluneesta vuodesta. Monta asiaa olen pelännyt, mutta onnekseni saanut huomata pelkoni tyhjäksi. Sen valossa siis pitäisi osata olla jännittämättä ja luottaa, mutta huomaan että huijaan itseäni jos väittäisin ettei yhtään jännitä. Onneksi en ole yksin asian kanssa. Tämä jännittäminen käy kuitenkin vähän voimille.

Kesän loppumisen merkki on myös se, että uimahallit ovat avanneet jälleen ovensa. Uimahallista on tullut merkittävä paikka minulle ainakin siinä mielessä, että olen saanut siellä opetella monia asioita elämästä yleensä, juurikin kuluneen vuoden aikana. Uskoontulon jälkeen uskaltauduin ensimmäisen kerran yksin uimahalliin, ehdittyäni miettiä asiaa noin kolme vuotta. Sain huomata, että pystyn kohtaamaan pelkoni ja huomata selättäväni ne. Voin ja ennenkaikkea saan toteuttaa haaveitani - koko elämää ajatellen.
Viimeksi nyt koulun alkaessa mieleen hiipi taas levoton olo ja muistot edellisestä kouluajasta, jonka aikana luokassa istuminen ja ihmisten seurassa oleminen oli ajoittain miltein mahdotonta. Menin uimahalliin ja saunassa huomasinkin että nautin olostani, vaikka ympärilläni oli pienessä tilassa muitakin ihmisiä. Siis pystyn siihen! Mieleni yrittää monesti huijata minua, sanoo että nyt kannattaisi vähän epäillä pystytkö tuohon. Aikaisemmin, vuosi sitten ja sitä ennen, kävin uimassa ainoastaan järvessä. Vesi oli ainut paikka jossa pystyin rauhottumaan, vain pääni veden alle upottamalla ajatukseni lipuivat tiehensä ja sain olla hetken hiljaisuudessa. Niissä hetkissä maailma oli yhtäaikaa kiinni ja auki. Mutta kun nousin, maailma palautui ennalleen, meteli palasi päähäni.

Ensi lauantaina menen kasteelle. Se symbolisoi mm sitä, "mitä usko on sielussa vaikuttanut". Minun maailmassa ja sielussani usko on vaikuttanut jo monia asioita. Meteli on lakannut ja olen saanut monia muistutuksia elämän kauniista puolista. Se kaikkien tuntema sanonta sanoo että, "tärkeää ei siis ole päämäärä vaan matka itse". Väitän kyllä että tärkeää on tietää minne on matkalla, tärkeää on moni asia minkä matkalla oppii.

Jesus can you show me
Just how far the East is from the West
Cause I can't bear to see the man I've been
Come rising up in me again
In the arms of your mercy I find rest
Cause you know just how far the East is from the West
Casting Crowns - East to West

Tälläistä syksyä toivon:

Näin mietin jokunen/ pari kuukautta sitten:

"Yhden sanan varaan, kaadan koko elämäni. Koko tämän tarinan; kuinka minä tulin tänne ja kuka minä olen tänään. Kaikki murtuneet kohdat, kaikki varjossa kasvaneet haaveet,kaikki eiliset ja kaikki mitä voisi olla, yhden sanan varaan: Auta."

Rukoilulla on valtava voima. Mahtavaa ettei meidän tarvitse opetella monimutkaisia värssyjä saadaksemme yhteyden Isään, yksi sana, kuiskaus, ajatus riittää. Jumala tietää kyllä jo muutenkin.

"Minä käännyin Herran puoleen ja hän vastasi minulle. Hän vapautti minut kaikesta pelosta. Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä. Minä olin avuton ja huusin apua. Herra kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä. Herran enkeli on asettunut vartioon. Hän suojaa niitä, jotka palvelevat Herraa, ja pelastaa heidät. Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen." psalm 34:5-9

Tekisi mieli muuttaa tuo loppu muotoon "onnellinen se, joka saa turvata häneen." Rukoilen, että Jumala kirkastaisi kasvojaan ihmisille, ihmisille jotka ovat yksinäisiä, peloissaan ja väsyneitä. Rukoilen, että he saisivat kokea saman rakkauden minkä minä olen saanut kokea.

Olen näköjään kehittänyt uuden riippuvuuden vanhojen tilalle. Riippuvuuden Pyhään Henkeen ja Jumalan läsnäoloon. Menee päivä etten pysähdy miettimään Jumalaa tai tunne Hänen läsnäoloaan, jo seuraavana päivänä pelko täyttää mieleni ja kaipaan Jumalan puoleen. Tiedän järjelläni, koska olen siitä lukenut, ettei hän ikinä jätä minua, mutta silti kaipaan Hänen kättään olkapäälläni ja henkeään vierelläni, Hänen konkreettista läsnäoloaan. Huonosti sanottu, onhan Hän kanssamme aina. En vain itse sitä aina osaa huomata. Kuulin tänään ihanan todistuksen Uskon perusteet-kurssilla. Siellä eräs henkilö kertoi, että hänellä oli ollut tunne, että Jumala on jossain kaukana, etäisenä ja hän mietti että mitä tämä on ja pelkäsi että onko Jumala hylännyt hänet. Tämä henkilö oli lähteny lenkille ja vastaan oli tullut toinen lenkkeilijä. Lenkkeilijä oli ohikulkiessaan hihkaissut tälle henkilölle, että "Jeesus pelastaa". Ja sama takaisin palatessa: "Jeesus pelastaa." Miten ihana johdatus ja muistutus meille. :) Jumala kyllä kuulee rukouksemme ja tietää ajatuksemme ja Hän vastaa aina ajallaan ja oikealla tavalla, jonka Hän tietää. Hän riittää meille kaikille, ei vain pienenä palana, vaan me jokainen saamme Hänen jakamattoman huomion ja rakkauden. En tätä kykene järjellä ymmärtämään, Jumalan suuruutta. Hän jaksaa meille jokaiselle pelkäävälle ja epäröivälle osoittaa että Hän on meidän kanssamme, eikä jätä meitä. Kiitos Isä siitä.

Omatunto kolkuttaa. Mietin Danielin kirjan 3:tta lukua kolmesta miehestä jotka eivät suostuneet kumartaa kuningas Nebukadnessarin teettämää patsasta jumalana. Kaikki muut heittäytyivät maahan heti kun "pilliin" vihellettiin. Näitä soittimia oli mm torvi, huilu, sitra, harppu, luuttu jne "koko juhlamusiikki". Tuli mieleen, että nuo soittimet ovat kuin ajatuksia, joita totellaan ja heti siis tehdään "mitä mieleen pälkähtää". Ehkä joku tuntee luissaan ja ytimissään että tämä ei ole oikein, minun ei pitäisi tehdä näin - mutta heittäytyy maahan kuitenkin.

Itse taistelen tämän asian kanssa, "phiiiiiii" pilliin vihelletään ja heittäydyn maahan. Sitten, tai itseasiassa samalla, harmittelen että ei näin.. "phiiii" pilliin vihelletään ja heittäydyn taas maahan. Katsoin Joyce Mayerin opetusta siitä miten ajatuksia voi hallita. Ei tarvitse ajatella mitä sattuu. Olin kyllä kuullut asiasta ennenkin, mutta oikeastaan vasta nyt istuin kuuntelemaan ja miettimään asiaa. Miten vapauttavaa! Minun ei tarvitse ajatella kaikkia asioita jotka pulpahtavat mieleeni. Voin sanoa, että stop, ala vetää, häivy täältä! Minä en halua ajatella näitä asioita, enkä olla tälläinen ihminen. Päätin että koitan joka päivä muistaa itse tietoisesti ajatella joitain asioita, itse valitsemiani asioita.

Nyt mietin kuitenkin asiaa, jolle en osaa sanoa, että häivy täältä. En tiedä pitäisikö sille sanoa että get lost, poistu elämästäni. Tai. No rehellisesti sanottuna luulen tietäväni. Siksi se omatunto kolkuttaakin. En osaa ratkaista asiaa, en ole varma kuinka toimia, mikä on oikein. Huomaan että en ole valmis luopumaan ja taipumaan Jumalan tahtoon. Rukoilemaan ja sitten nukkumaan! Ennustan että rukoukseni menee suurinpiirtein näin "Anna Isä tämän asian ratketa niinkuin Minä haluaisin sen ratkeavan...:D Mutta niin, pakko loppuun lisätä, tapahtukoon Sinun tahtosi. Sillä tiedän että sinun tahtosi on minun parhaakseni. Vaikka välillä sen kapinoissaan tunnustaakin vain hampaitaan kiristellen........:)