Jumala ei kadu kutsumistaan

Olin eilen Ilta särkyneille-illassa. Paikalla puhumassa oli evankelista Pirkko Muhonen ja laulamassa Joel Hallikainen. Olen iloinen, että on heidän kaltaisiaan ihmisiä, jotka ovat valmiita jakamaan omista vaikeista kokemuksistaan, jotta me muutkin saisimme tuntea ja nähdä, ettemme ole yksin haavojemme kanssa. Suomalaisessa kulttuurissa, jossa vaikeneminen on kultaa, tälläinen on melko harvinaista - käytännöstä näemme, että hiljaisuus sairastuttaa monilla tavoin.

Meitä kuuntelijoita taisi olla paikalla noin parisataa. Vaikken tunnistanutkaan joukosta kuin muutaman kasvoilta, tunsin illan aikana kuitenkin suurta yhteenkuuluvuutta noiden ihmisten kanssa; siellä me kaikki istuimme, me kaikki, jollain tavalla särkyneet - ketä joku toinen oli satuttanut, kuka oli satuttanut itse itseään. Muhonen sanoi hyvin: tuskin on ketään, joka säilyisi täysin ehjänä tässä maailmassa. Yhteistä meille osallistujille oli myös se, että olimme kaikki tulleet etsimään apua samasta paikasta, samasta lähteestä. Monella meistä oli mukanaan kysymys "Voitko sinä Jumala auttaa minua tässä asiassa elämässäni?"

Kuluneen vuoden aikana yksi asia elämässäni on muuttunut melko radikaalisti: tuo yhteenkuuluvuuden ja tasavertaisuuden tunteminen. Ne ovat minulle uusia, mukavia tuttavuuksia. Tunsin monen vuoden ajan jonkinlaista ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä muiden seurassa. Monen vuoden ajan ajattelin itsestäni järjestelmällisesti vähemmän kuin muista. Ajattelin, että olen muita tyhmempi, rumempi, arvottomampi, avuttomampi ja tylsempi; että vien vain turhaa tilaa ja aikaa muilta. Jokin sisälläni syötti tuollaisia ajatuksia minulle ja minä söin. En ymmärtänyt tai huomannut ollenkaan kyseenalaistaa niitä. En ole varma milloin ja mistä tuollaisten ajatusten vaaliminen alkoi, mutta nyt ajattelen, että olen ollut melko julma itselleni.
Nyt olen alkanut ymmärtämään, että minä en ole sitä, mitä minä ajattelen muiden ajattelevan minusta. Jumalan rakkaus mursi minussa jotain, olen saanut huomata ja tuntea, että minä ansaitsen parempaa kuin itse itselleni olen sallinut. Tuon myöntäminen ei ole ollut helppoa, eikä se ole tapahtunut hetkessä. Olen saanut kuitenkin avata silmäni ja huomata aivan uudenlaista todistusaineistoa ympärilläni kuin sisälläni kuuluneet äänet: Minulla on perhe ja ystäviä, jotka rakastavat minua ja jotka viihtyvät seurassani, minulla on mielikuvitusta, iloinen ja ystävällinen luonne, kykyjä ja lahjoja ja koulutodistuksetkin todistavat mustaa valkoisella etten ole mikään pönttöpää.

Aina välillä tulee kuitenkin vielä päiviä, varmasti jokaisen elämässä, kun ei ajattele itsestään tuollaisia asioita, vajoaa juoksuhiekkaan, josta ylösnouseminen tuntuu vaikealta. Eilen minut tuollaisesta suosta nosti 1. Johanneksen kirjeen 4:10: "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." Jumala rakasti minua ensin, hän kutsui minut. Hän ei tehnyt sitä huvikseen, muuten vaan, ajankulukseen. Hän näkee minussa jotain ainutlaatuista ja rakastaa minua. "Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Hän loi minusta tietynlaisen, tiettyä tarkoitusta, tietynlaista, ainutlaatuista elämää varten. Erossa Jumalasta en ole elänyt tuota tarkoitusta todeksi, mutta nyt olen oikealla tiellä. Vaikka minusta tuntuisi välillä miltä, Hänen armonsa ei ole mennyt minun kohdallani hukkaan.

"Voitko sinä Jumala auttaa minua tässä asiassa elämässäni?"
Jumala ei vain voi auttaa, vaan Hän myös haluaa tehdä sen. Saamme kaikki katsoa Jeesukseen ja sanoa "Tässä, ota sinä tämä taakka minulta kannettavaksesi ja auta minua eteenpäin." Voit olla varma, että saat avun.
"Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra."

Eilen Joelin laulamana kuulin virren 525, kosketti niin, että pakko laittaa kaikki säkeistöt!

1.Suurempi kuin sydämeni
Jumalan on rakkaus.
Suurempi kuin oma tahto
Kutsujan on laupeus.
Suurempi kuin oma into,
ehdottomuus mieleni
- uskollisuus Jumalamme
kaikkea on suurempi.

2.Suurempi kuin epäilymme,
suurempi kuin lankeemus,
suurempi kuin pettymykset
Jumalan on luottamus.
Hän on itse kutsuessaan
meihin istuttanut sen.
Hän ei kadu kutsumistaan,
hän on vahvuus heikkojen.

3.
Yhtä pyydän, Vapahtaja,
tänään yhtä pyydän vain:
Näytä yhden päivän matka,
askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan
polku tänään avautuu?
Millä tavoin Isän tahto
meissä tänään tapahtuu?

4.
Anna, Kristus, rohkeutta
mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne,
vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun,
vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä
uskollinen olemaan.

5.
Liian suurten odotusten,
vaatimusten paineessa
vapauteen minun anna,
lepoon käydä, Jumala.
Rukouksen hiljaisuuteen,
valoon Kirjan avatun,
lähellesi, Vapahtaja,
kutsut kesken taistelun.

6.Suurempi kuin sydämemme,
suurempi kuin ihmistyö
hiljaisuus on rukouksen,
siinä Luojan sydän lyö.
Siinä itse, armon Henki,
uupunutta uudistat.
Annat kasvullemme aikaa,
uuteen työhön valmistat.

Let there be light

Näin unta, jossa kalhasin meressä. Aurinko paistoi ja veden pinta, joka näytti jatkuvan pitkälle horisonttiin, kiilteli ihanasti. Veden pinnan alapuolella oli kuitenkin paljon kallioita ja onkaloita, ja noissa onkaloissa käärmeitä. Ne ikäänkuin nukkuivat - vaikka välillä raottelivat silmiään tai vaihtoivat asentoa. Kahlasin meressä ja pelkäsin, että ne iskisivät hetkellä minä hyvänsä.

Kuitenkin minulle jäi unesta tunne, että vaikka käteni hikosivat ja pelkäsin käärmeitä melkeimpä kuollakseni, olen melko varma että olisin voinut kumartua silittämään niitä, ilman että ne olisivat purreet.

Uni oli hyvin osuva viime aikojen, oikeastaan viimeisen vuodenkin, tapahtumiin. Vuosi sitten sain tulla uskoon - ja niin mahtavaa kuin se onkin, sen jälkeen onkin ollut paljon tekemistä menneiden asioiden selvittämisessä - ensin itselle ja sitten toisille. Kun tulin uskoon, sain syntini anteeksi Jumalalta ja Hänen Pyhä Hengensä muutti minuun asumaan. Uskoon tulo ei kuitenkaan tarkoittanut, että tuossa hetkessä olisin muuttunut täydelliseksi, virheettömäksi ihmiseksi. Uskoon tulo ei tarkoittanut sitä, että tästä eteenpäin hoidan kaikki asiani oikein, olenhan uskovainen. Vaikka tulin uskoon, olin sama ihminen, samoine vanhoine vuosien mittaan opittujen huonojen tapojeni kanssa.

Asia joka eniten on aiheuttanut hallaa ja surua elämässäni on ollut valehtelu. Opettelin valehtelemaan ehkä noin kahdeksannella luokalla. Elämässä oli, niinkuin monella teinillä onkin, paljon tyrskyjä. Opettelin ensin vaikenemaan ja siitä siirryin valehtelemaan (Heh, porttiteoria pätee tässäkin :D). "Kaikki hyvin", vaikka totuus olisi ollut jotain aivan muuta. Vuosien mittaan tuo itsepintainen tapa väittää kaiken olevan kunnossa sai mitä kummallisempia muotoja ja vei jälkeenkatsottuna järjettömiin tekoihin.

Vasta aivan viime päivinä olen saanut tunnustettua viimeiset elämässäni olleet valheet ja ristiriidat. Ajattelen, että nuo unessa olleet käärmeet ovat asioita, joita ennen salasin, joita häpesin ja peittelin. Olen ehdottoman iloinen, että nyt nuo asiat ovat tulleet valoon, unessa esiintyneet käärmeet olivat kesytettyjä. Ne ovat haamuja ja muistoja, tapahtuneista asioista, siitä miten asiat joskus olivat ja miten niistä jotkut vaikuttavat vielä tämän päivän arkeen. Iloisin olisin jos ei olisi ollut mitään tunnustettavaa, ei mitään asiaa millä satuttaa lähimmäistä. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi vaikka kuinka ja kuinka kauan asiaa kiertelisi ja yrittäisi toiseksi muuttaa.

Raamatussa sanotaan että olemme valon, emme pimeyden lapsia. "Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Pyrkikää samaan selville, mikä on Herran mielen mukaista." Voi että, kyllä tuo efesolaiskirjeen kohta on useammassakin asia yhteydessä pistänyt omatuntoon - ja ottanut päähän! Onko pakko, jos ei tahdo? :) Kauhean kiusallista tunnustaa, että kyllä, vielä olisi hieman tunnustettavaa. Raamatussa sanotaan myös, että totuus vapauttaa. Välillä mietin vapauttaako se tosiaan kaikkia osapuolia, myös sitä jolle totuuden kertoo - tunnustaa, että olen sinua pettänyt. Haluan uskoa että ajan myötä kyllä. Pistän kädet ristiin ja rukoilen, että näin on.

Kun tulin uskoon, Pyhä Henki muutti minuun. Tuona päivänä sain itselleni opettajan, joka on, nyt vuoden kestäneen matkani varrella, osoittanut minulle, mitkä asiat elämässäni kaipaavat muutosta ja neuvonut kuinka se tehdään (kuinka se voitaisiin tehdä). Niitä asioita onkin sitten riittänyt. :) Joissain asioissa olen pistänyt kovastikkin hanttiin. Vinkiksi sille, joka miettii kannattaako se..ehdottomasti ei. :) Sana "uskova" (ja hihhuli :D) ei siis ole minun sanakirjassani synonyymi täydelliselle, rehelliselle, mukavalle ja kaikinpuolin helpolle ihmiselle. Se on synonyymi ihmiselle, joka törttöilee kenties yhtä paljon kuin kuka tahansa, on välillä sietämättömän itsekeskeinen omaan napaan tuijottelija, nirsoilee ruokapöydässä ja kiroilee liikenteessä; mutta joka on saanut osakseen Jumalan armon, joka on valinnut olla Jumalan puolella, jolla on halu muuttua ja elää Jumalan mielen mukaista elämää - halu opetella elämään valossa.

Tervetuloa, ystävä

Keskiviikkona olin seurakunnalla iltakokouksessa. Joululoman ja töiden takia (sen yhden ainoan vuoron sijoittuessa sunnuntain aamukokouksen päälle :>) viime kerrasta olikin vierähtänyt jo pari viikkoa. Varmasti sen takia hieman vastustikin lähteminen - huomasi taas miten tärkeä säännöllinen seurakuntayhteys on.

Illan puhe koski sisaruutta(?), Marttaa ja Mariaa ja heidän erilaisuuttaan.. Itseäni puheessa eniten kosketti kuitenkin se kun huomasin, ehkä ensimmäistä kertaa, että Jeesuksellakin oli ystäviä. Niitä erityisiä ihmisiä, joiden seurassa on mukava olla ja helppo hengittää. Tuota keskiviikkoa edeltävän viikon tunsin olevani vähän kuin kala kuivalla maalla, en oikein saanut mistään kiinni.. Kiukuttelin Isälle ja annoin Hänen kuulla milloin mistäkin asiasta. Kinusin sitä ja tätä ja purnasin tuosta ja tästä. Jumala ei kuitenkaan tuntunut vastaavan minulle mitään. Tässä taas tilanne jossa tuli heti mieleen..hetkinen! Puhunko vain itsekseni! Oletko sinä Jumala edes olemassa?

Tuo illan puhe pysäytti miettimään, millaista seuraa minä olen ollut Jumalalle viime aikoina? Millainen ystävä minä olen ollut Jeesukselle? En totisesti ole ollut helppoa seuraa. En ihmettele että on ollut vähän hiljaista :D Epäilemättä Jumala on katsonut minua ja tuuminut että parempi olla hiljaa ja odottaa että tuo rauhoittuu. :)
"Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään...Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen.." Luuk 10:38
Minua liikuttaa tässä tuo sana ja teko: "otti". Martta toivotti Jeesuksen tervetulleeksi kotiinsa. Ja Martan, Marian ja Lasaruksen seurassa Jeesuksen oli hyvä olla. Tajusin etten ole kunnioittanut Jeesusta, enkä arvostanut hänen läsnäoloaan. Olen mitättömien asioiden vuoksi kirjaimellisesti muutamassa minuutissa "vaihtanut" ylistyksestä kiroiluun ja jumalanpilkkaan. Tunnustan, viimeksi eilen. Jos käyttäytyisin näin mielipuolisesti kelle tahansa ystävälleni, kuka tahansa heistä kävelisi ulos ovesta.
Tajusin, että minä haluan Jumalan ikäänkuin viihtyvän seurassani, että Hän tuntisi olonsa tervetulleeksi minun kotiini ja minun seuraani, missä ikinä kuljenkin. Haluan että Hänellä on mukava olla minun kanssani! Haluan Hänen tietävän, että rakastan häntä ja olen kiitollinen Hänestä. No..Jumala kyllä tuntee sydämeni ja tietää perimmäiset ajatukseni. Luulen, ettei tälläisistä edellämainituista ajatuksista ole kuitenkaan haittaa suhteelleni Jumalaan.

Tässä parin päivän aikana olen taas kerran saanut huomata todeksi sen, että Jumala ei hylkää minua. Hän katseensa ei irrottaudu minusta, Hänen korvansa ei ole kuuro minulle. Vaikka minä kärsisin epäuskosta, Jumala ei häviä. Kaikesta kiukuttelustani ja huonosta käyttäytymisestäni huolimatta Hän ei kävele ulos ovesta. Hän odottaa kärsivällisesti (?) että minä taas rauhoittuisin, kuulisin, näkisin ja uskoisin. Sitten Hän ikäänkuin sanoo: olen ollut täällä kaiken aikaa.

En ehtinyt lukea tätä vielä loppuun mutta uskon että se kolahtaa yhtä paljon kuin tekstin alkukin..

http://www.tscpulpitseries.org/finnish/tsfrgttn.htm

Tasan vuosi siitä kun isä nosti maasta ja sanoi että kaikki järjestyy.. En silloin tullut uskoon, mutta siitä asti asiat on pikkuhiljaa muuttunut ja aito ilo palasi elämään.. Tuohon lupaukseen saa joka päivä tukeutua.. ♥ Siksi joka asiasta haluan Isää kiittää, koska ilman en olisi tässä.

Tämän kappaleen kaveri lähetti noihin aikoihin:

Lord I lift my friend to You.
My best friend in the
world, I know he means much
more to You.
I want so much to help him, but
this is something he has to do.
Lord I lift my friend up to You.

Paljastan pienen salaisuuden.. Salaisuuden siksi, että hyvin tiedän miten pöllöltä seuraava juttu kuulostaa joidenkin korvaan..:D

Salaisuuteni on se, että kun löydän sukalle sukkalaatikosta parin, mietin mielessäni että "kiitos, hyvä Jumala". :)
Tänään olin melko äksyllä päällä töihin lähtiessäni ja huono tuuleni johti jo ajatuksiani siihen suuntaan että "onko tässä elämässä ylipäätään mitään järkeä, kaikki ottaa vastaan".. mutta sitten löydän avaimet ja hiuspompulan ilman kumpaankin tyypillisesti liittyvää kämpän ympäri tonkimista. En voinut kun nauraa ja todeta että jaa, ei kaikki otakkaan vastaan. Jumala on hyvä. Vaikka välillä elämä ottaisikin päähän :) Todella ajattelen että tälläisillä pienillä asioilla Jumala välillä haluaa näyttää huolenpitoaan ja rakkauttaan meitä kohtaan:)

Välillä pelottaa suoraan sanottuna niin saakelisti, kun ei tiedä miten selviää huomisesta. Elämä itsensä kanssa tuntuu välillä varsinaiselta kiroukselta. Sitten tulee Jumala ja muistuttaa: sinä et ole yksin, minä olen sinun kanssasi, minä pidän sinusta huolen.

Haluan antaa kunnian elämässäni Jumalalle! Jumalalle haluan antaa kiitoksen siitä, että tänään saan ymmärtää miten arvokas elämä, kaikkine mutkineen, ylä- ja alamäkineen on. Elämään kuuluu kaikenlaiset tunteet: pelko, ilo, suru, toivo. Siihen kuuluu se että annan kunnian Jumalalle kun löydän yhdelle sukalle parin ja annan kunnian Jumalalle kun selviän vaikeudestani. Kaikki nämä, pienet ja isot asiat, ovat yhtälailla osa elämääni.

Tämän videon katsomiseen liittyy vaara että saattaa hymyillä vahingossa :)

Huomaako Hän, kuinka kaiken tuhlaan?
Näkeekö sen, kuinka harhailen?
Kutsuuko Hän silti minut juhlaan
ja tulla saan kotiin uudestaan?

Sama vanha ristinpuu
kaiken ylle kaareutuu,
risti vain, ei kestä mikään muu.
Ei ole muuta pysyvää,
jälkemmekin häviää.
Risti vain jäljelle jää.



"Kaikki luotu järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jotta se,
mikä ei järky, pysyisi paikallaan."
Jes! Onneks on Yksi mikä ei muutu ja pysyy ennallaan. Herraan turvaten ja luottaen :)