Sinä olet tärkeä

Olin vuosia yksi heistä, jotka janoavat kuolemaa. Tänään näin lehdessä Die so fluid-nimisen bändin mainoksen. Ennen olisin ajatellut, että wau, Die so fluid, miten ihanasti sanottu. Ah. Kuolla niin suloisesti...Nyt ajattelen, että mikä meitä vaivaa! Miksi me ihailemme ja kaipaamme kuolemaa? Miksi me kurkottelemme kohti pimeyttä? Miksi me sidomme laput silmillemme, emmekä suostu näkemään kuin harmaan harson läpi? Mistä me opimme niin hyvin sen valheen, että kuolema on jotain kaunista ja tavoittelemisen arvoista? Jotkut havittelevat kovan jätkän leimaa. Jotkut eivät aidosti tiedä paremmasta.

Itse en jaksanut enää välittää, vaikka olisin tiennytkin. Ajattelin, että se kaikki; aidot tunteet, aito ilo elämästä, on jossain niin kaukana, kaikkien rakentamieni muurien ja muille ovelasti asetettujen ansojen takana, että turha yrittää alkaa etsimään reittiä takaisin – näillä voimilla. Tyydyin tuijottamaan mustaksi maalaamiani maisemia. Vuosia eri muodoissa ilmennyt masennus oli imenyt minusta elämänhalun, tunsin olevani vain tyhjyyttään kumiseva, kuivumaan jätetty, kylmä kattila. Valinnat, jotka tein, veivät minut aina vain kauemmaksi siitä mitä joskus olin ollut, siitä mitä joskus olisin halunnut olla. Tänään olen saanut aloittaa alusta. Ja loppujen lopuksi minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin antaa periksi.

Pelottavinta uskoon tulossa oli sen ymmärtäminen, että jos Jumala on todellinen, niin on myös Saatana. Kärsin vuosia kovasta pimeän pelosta ja yhtäkkiä ajattelin, että ehkä kaikki pelot ja oudot tuntemukset eivät olletkaan vain omaa mielikuvitustani. Keväällä hieman uskoon tulon jälkeen olin matkalla Opetuslapsi-iltaan jonka teemana oli Vastustakaa vihollista. Kärsin paniikkihäiriöstä ja siksi näihin iltoihin meno oli hankalaa. Tänä kyseisenä iltana oloni oli erityisen tukala, minun oli vaikea lähteä kotoa liikenteeseen, pääni oli täynnä ahdistavia ajatuksia, tein matkaa itkien, rukoillen ja nyrkkejäni yhteen puristaen. Käännyin välillä monta kertaa kotiinpäin. En kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Kun jotenkin onnistuin kääntymään aina vain uudestaan takaisin ja pääsin lopulta sisälle seurakuntataloon, täytyin rauhalla. Ympärilleni ja sisälleni laskeutui hiljaisuus. Mutustelin ja ihmettelin tilannetta. Tunsin kirjaimellisesti olevani turvassa.

Nyt kun jälkikäteen tarkastelen tilannetta, huomaan etten ollut peloissani niinkuin tavallisesti paniikkikohtauksen aikana. Olin täynnä sanoinkuvaamatonta raivoa, tunsin halua vahingoittaa itseäni, halua tehdä järjettömiä asioita, kuten juosta kohti peiliä tai päin betoniseinää. Tunnen, että tuo oli vihollisen viimeinen kova yritys saada minut vakuuttuneeksi siitä, etten kuulu maailmaan jossa asiat ovat toisin - paremmin. Nyt tiedän saavani tulla ja mennä vapaasti, pelotta, Jumalan silmien ja varjeluksen alla.

Kuolema ei ole voittaja, kuolema ei ole kova jätkä. Kuolema on tyhjä, yksinäinen ihminen. Kuolema on voitettu. Jeesus voitti kuoleman ja toi meille elämän. Kova jätkä on se, joka uskaltaa luopua kuorestaan ja tunnustaa; En halua olla yksin. Minäkin haluan olla tärkeä. Silloin kuulet sen; sinä olet jo.