Pala minusta

Istun ja katson elämääni, niinkuin lapsi katsoo television sadunkertojaa, joka kertoo tarinaa ja maalaa samalla kuvia tyhjälle taululle. Tarina etenee ja uusia kuvia ilmestyy valkealle paperille. Välillä luulen tietäväni mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta huomaan pian erehtyväni. Tiedän kuitenkin, niinkuin se kuvaa katsova lapsi tietää, että kun tarina lopulta valmistuu, jokainen pala on kohdallaan. Kaikelle löytyy tarkoitus, löydän vastaukset matkan varrella heränneisiin kysymyksiin.

Kun katson elämääni, tuntuu että sittenkin, kaiken aikaa olet kulkenut kanssani; kun minä olen kääntänyt selkäni, kun minä olen sulkenut silmäni. Kaiken aikaa tiesin olemassaolostasi, mutta tunsin sinut vieraana, kylmänä ja kovana, kylmien ja kovien herrana, enkä halunnut sinulle sijaa sydämessäni. Mutta silti sinä rakastit minua. Kun minä kuljin elämäni erämaalla, kylmässä, pimeässä yössä, sinä näit minut. Kun minä en enää jaksanut hapuilla, kun en enää jaksanut etsiä tietä eteenpäin, sinä tartuit minuun ja mursit muurini. Sinä kerroit että minä olen rakastettu, että minä olen tärkeä – olen aina ollut. Minulle, joka vuosia oli tolkuttanut itselleen toista, niin että siitä oli tullut minulle todellisuutta. Sinä kerroit että minä olen arvokas, löytö, eikä minun tarvitse paeta ja hävetä itseäni. Sinä riisuit minut niistä leimoista, joita olin itseeni lyönyt.

Kaipaan halaustasi ja läsnäoloasia. Tiedän olevani työpöydälläsi, silloinkin kun on hiljaista. Pelkään, etten osaa ottaa rakkauttasi vastaan. Mutta Sinä tunnet minut, Sinä olet luonut minut. Sinä tiedät tien minun sydämeeni, vaikken sitä itse tuntisi.

Kiitän Isää siitä, että elämäni on nyt Hänen käsissään. Hän ohjaa minua. Pitelen pensseliä ja maalaan paperille, mutta minulla ei ole aavistustakaan miltä kuva näyttää lopussa. Odotan innolla näkeväni tarinani kokonaisuudessaan - sitä ennen nautin jokaisesta hiljalleen paljastuvasta palasta, tarinassa nimeltä Minä.